Yritän parantaa tapani myös siinä, että kirjoittelen treenikuulumiset melko heti, vaikka sitten lyhyesti. Toisin sanoen blogissa tulee jonkin aikaa olemaan vanhoja ja uusia kuulumisia sikin sokin, koittakaa kestää te harvat lukijat ;)

Ensimmäistä kertaa treeneissä synnytyksen jälkeen. Saloon avattiin viime vuoden loppupuolella sisähalli, jota ainakin minä olin jo kauan kaivannut. Ihana mattopohjainen halli melkein keskustassa on luksusta! Hallissa pidettiin alkuvuodesta pienen seuran nimeltä Kiskon agility treenejä ja koska pystyin liikkumaan ainakin jotenkuten raskauden loppuun asti, ilmoittauduin mukaan. Meille osui aivan tosi loistava kouluttaja ja kun saman ohjaajan treenissä oli mahdollisuus jatkaa nyt toukokuusta eteenpäin, olimme ilman muuta menossa mukana :)

Treeniä ennen hölkkäillessä alkuverkkoja koirien kanssa epäilin vahvasti, pystynkö laisinkaan juoksemaan radalla ;) Ilmeisesti radalla juokseminen on kuitenkin erilaista, koska se tuntui paljon paremmalta kuin hölkkä. Ratana oli mukava pyöritys, jolta löytyi putkien ja hyppyesteiden lisäksi kepit, A-este ja puomi sekä putki/kontaktieste erottelua, yksi kohta jaakotukselle ja 90 asteen kulma A-esteeltä seuraavalle hyppyesteelle.

Huomioita:

• Zian into Zian tasolla hyvä, tuskin koskaan saan siitä kovin eteenpäin irtoavaa koiraa, mutta huomiona se, että voisin kasvattaa omaa vauhtia selkeästi niin Ziankin vauhti kasvaisi
• Putki/kontakti erottelu hyvä, kunhan en ole koiran reitillä vedättäessäni esteelle
• Irtoaa kontaktiesteille ok ja vauhti hyvä muutoin paitsi alastulossa, puomilla kontatin paikka edelleen epäselvä
• Kepit onnistuivat lievästä avokulmasta, mutta suoritus häiriöherkkä minun liikkeelle
• Kontaktien otto ei siinä mielessä ole itsenäinen, että 90 asteen reitti seuraavalle esteelle onnistuisi hyvin, on siis fiksautunut siihen, että minä juoksen suoraan eteenpäin
• Jaakotus onnistuu jossakin määrin, mutta en itse oikein pidä ohjauksista, joissa koira jää selän taakse...

Treenattavaa riittää, mutta hyvä maku jäi :) Isä-tytär tiimi oli pärjännyt kotona mainiosti tytön nukkuessa ja herätessä syömään juuri sopivasti, kun tulimme koirien kanssa iltalenkiltä :)

Olen tässä hakenut vakuutuskorvauksia noiden viimekeväisten terveyskulujen osalta ja tuli samalla mieleen, että pitäisikö blogin sapattivuosi samalla päättää? Tosiasiassa viimeiset päivitykset näyttävät olevan viime elokuulta, mutta aiheet ovat vuoden takaisia. Aika jännää on, että monen muunkin tutun vesikoiran blogi on hiljentynyt viime aikoina. Mistä mahtaa johtua, emäntien elämäntilanteista, kyllästymisestä tämän sortin sosiaaliseen mediaan, laiskuudesta, muu mikä? Tässä osoitteessa syynä olivat tähänastisesti isoimmat elämänmuutokset, joiden "päässyyllinen" esitellään tässä viikon ikäisenä:

Tämä projekti alkoi viime heinäkuussa. Alkusyksyn vaivana oli jonkinmoinen pahoinvointi, joka pysyi onneksi sentään kurissa säännöllisellä syömisellä. Kaupanpäällisiksi tulleeseen pohjattomaan väsymykseen ei sen sijaan auttanut oikein mikään ja koirien kotitreenit loppuivatkin melkein kuin seinään. En yksinkertasesti jaksanut vääntää lenkkien lisäksi mitään ylimääräistä, eikä suoraan sanottuna oikein kiinnostanutkaan. Pikkulikan, jonka sukupuolen tosin saimme tietää vasta syntymähetkellä, tulo pisti vauhtia jo jonkin aikaa käynnissä olleeseen oman kodin hankintaprojektiin. Marraskuussa teimme kaupat paritalon puolikkaasta noin 600m päässä entisestä asunnostamme ;) Omakotitalo houkutti kovasti, mutta tiedostaen realiteetit (toisin sanoen sen ajan, mikä kuluu Kittamaan maatalouden hoitoon), totesimme, että kokonainen oma talo saa vielä odottaa. Kuka sitä olisi nyt hoitanut??

Seuraava selkeä muutos oli tietenkin kahden kapungin välillä elämisen loppuminen. Miettikää, kolme viimeistä vuotta olen koirien kanssa reissannut väliä Salo-Parkano (yhteen suuntaan noin 225km) viikoittain miinus loma-ajat! Määräaikaista sopimusta oltaisiin varmaan vieläkin jatkettu, mutta kummasti ilmoitus tulevasta äitiyslomasta lopetti puheet jatkosta ja peruivat oikeastaan jo sovitun työsopimuksen ;) Alkuvuosi 2012 kuluikin sitten kiivaassa töiden viimeistelyssä:

Töiden viimeistely jatkui itseasiassa myös äitiysloman puolelle, mitäpä sitä ei kiltti ja vastuuntuntoinen työntekijä tekisi työnantajansa puolesta, vai mitä ;) Mitä lähemmäksi huhtikuun alku tuli (laskettu aika oli 9.4.), sen enemmän koirat näyttivät tältä:

Huvittavaa oli todeta vajaan sadan luonnetestipisteen ero käytännössä. Lurulla tekemisen puute näkyi niin, että se rupesi kehittämään itselleen toimintaa, tarjosi harjoiteltuja toimintoja palkan toivossa, leikki itsekseen leluilla, tyrkytti leluja myös meille ihmisille jne. Ziassa toimettomuus näkyi oikeastaan epätoivottuina piirteinä, piippaaminen ja stressiläähätys lisääntyivät muun muassa uloslähtö- ja muissa "nostattavissa" tilanteissa ja haukkuminen kaikelle "epäilyttävälle" (vaikkapa avonainen roskalaatikon kansi) myös. Toki toimettomuus näkyi myös positiivisena Zian agitreeneissä, niistä lisää myöhemmin. Agitreenit olivatkin ainoat treenit, joita jatkoimme loppuun asti, ihme kyllä. Alla yksi esimerkki Lurun omatoimisuudesta, olen harjoitellut molempien koirien kanssa kippojen nostamista aina ruokailun jälkeen. Yksi päivä Luru nosti kupit pyytämättä ja tekeekin tämän nykyään aina ruokailun jälkeen :)

Laskettu aika 9.4. tuli ja meni, mutta onneksi kovin kauaa ei tarvinnut ylimääräistä odotella. Saman viikon perjantaina 13. päivä klo 11.08 pieni punku päätti tulla maailmaan :) Hän on punku siksi, koska punki äitiään raskausaikana atiivisesti oikeaan kylkeen ;) Kuukausi on tässä totuteltu vauva-arkeen, hän syö hyvin (tosin usein), nukkuu hyvin (tosin mielellään sylissä ja öisin vieressä) ja äitikin alkaa olla jossakin määrin palautunut koettelemuksesta ;) Ainoa miinus tällä hetkellä ovat tytön mahaväänteet, joita parhaillaan seuraamme, toivottavasti ei äidy koliikiksi asti! Pikkuhiljaa on tarkoitus aloitella myös koirien treenejä, toki täysin vauvan ehdoilla. Optimistisesti ilmoittauduin jo Zian kanssa agiryhmään ;)

Olihan se kaiken sen arvoista!

No niin, josko vihdoin saisin kirjattua blogiin puuttuvat kuulumiset. Ei näillä muuten olisi niin väliä, mutta olen monesti todennut blogin palvelevan myös hyvänä muistilistana, josta voi asioita tarkistaa. Ylipäätään olen huomannut, että varsinkin koirien terveysasiat unohtuvat helposti, jos niitä ei erikseen kirjaa ylös. Nyt kun muistelen kevättä, en puoliakaan asioista muista, mutta kun ne katsoo terveysvihkosta niin todellisuus paljastuu.

Niin, huhti-kesäkuussa oli oikeastaan molempien koirien kanssa jonkin sortin ongelmaa. Zialla tosiaan alkoi huhtikuun alussa juoksut, ensimmäiset pentujen jälkeen. Ne menivät ihan normaalisti ohitse, mutta ihmeellinen vetelyys jäi jäljelle. Zia oli todella vetelä, tämä näkyi niin normilenkeillä kuin treeneissä. Useammat agitreenit menivät niin, että vaihdoin kesken Luruun, kun ei ollut mitään mieltä Zian kanssa jatkaa. Toki pohdin alusta asti valeraskauden mahdollisuutta, mutta sitten kuitenkin oli sellainen olo, että tätä vetelyyttä oli jo ennen juoksuja. Koirat olivat toukokuun lopussa Sakkelassa hoidossa ja Saken emäntä onnistui varaamaan Zialle samaan syssyyn hierojan. Tulos oli muistaakseni jäykkyyttä oikeassa kyljessä (lannerangassa?) ja niskassa. Ei kuitenkaan mitään niin vakavaa, mikä selittäisi koko vetelyyden ja hieroja suosittelikin verikokeita varmuuden vuoksi. Olin itse myös mietiskellyt vehnäallergian mahdollisuutta, kunnes tajusin, että Zia ei ole koskaan vehnää sisältävää ruokaa syönyt. Laajan verenkuvan lisäksi otin varmuudeksi myös kilpparitestit. Laajassa verenkuvassa olivat kaikki muut arvot kunnossa, mutta hemoglobiini oli kohtuullisen alhainen. Kilppariarvot olivat myös kunnossa, tosin T4 oli melko alhainen, mutta sitä se on Zialla aina ollut. Kävimme varmuuden vuoksi vielä heinäkuussa tarkistamassa hemoglobiinin ja tällöin se oli kunnossa. Zian vetelyyttä jatkui kesäkuun loppuun muuttuen siitä sitten pikkuhiljaa takaisin normaaliksi. Ei kai tässä muuta diagnoosia ole kuin valeraskaus, mikä kyllä osaltaan vahvistaa sterilointiajatusta. En minä kestä katsella tuollaista vetelää menoa kahta kuukautta putkeen, varsinkin kun Zia ei normaalioloissakaan mikään viretykki ole ;)

Sitten Luru. Luruhan on ollut mahansa puolesta pitkään kunnossa. En näköjään ole kirjannut blogiin, että muutaman kerran sillä oli helmikuun aikana maha taas löysällä ja tämän johdosta poissuljimme eläinlääkärissä TLI-testillä haiman vajaatoiminnan (lisää haiman vajaatoiminnasta löytyy vaikkapa täältä). Verikokeessa oli kuitenkin viitteitä haimatulehduksesta (tietoa haimatulehduksesta vaikkapa täältä) ja tätä varten varattiin sitten uusi aika. Ennen tätä aikaa Luru oksenteli parin päivän aikana useampaan otteeseen ja aloin jo olla melko huolestunut sen tilasta. Lääkäriin päästyä otettiin jälleen laaja verenkuva, haimatulehdustesti (olikohan kyse cPL testistä?) ja maha myös röntgenkuvattiin eli suljettiin pois vierasesineen aiheuttaman tukoksen mahdollisuus. Mitään ei löytynyt ja Luru lähti kotiin parin viikon tylosin-kuurin ja pahoinvointiestolääkityksen kera. Muistaakseni erikseen käytiin sitten vielä ottamassa ACTH-testi, jolla testattiin sekä Cushingin että Addisonin taudin varalta. Molemmat taudithan liittyvät lisämunuaisen kuorikerrokseen, Cushing sen liikatoimintaan ja Addison vajaatoimintaan. Oireet ovat aika erilaiset, enkä pitänyt kovin todennäköisenä, että Lurulla kumpikaan olisi, mutta ajatus oli testata kaikki mahdollinen kerralla. Näistäkään testeistä ei mitään löytynyt.

Lurun oireet menivät parin viikon lääkekuurilla ohitse ja se syö edelleen samaa kotiruokaa, mitä ennenkin. Eihän tämä missään tapauksessa normaalia ole, mutta kun mitään sairautta ei ole edelleenkään todettu, mennään sormet ristissä eteenpäin toivoen Lurulle mahdollisimman monia suhteellisen terveitä vuosi vielä tulevaksi :)

Kuulumiset jäävät aina vain päivittämättä, mutta nyt löysin niin omilla linjoillani liikuvan blogikirjoituksen, että on pakko jakaa se kanssanne :) Kirjoitus on kylläkin hevosten kouluttamisesta, mutta siinä on aivan samoja elementtejä kuin koirankoulutuksessa. Käykääpä lukemassa koko kirjoitus täältä:
Hevosenkoulutus

Kirjoituksessa pohditaan harraste- ja kilpahevosen kouluttamisen eroja ja voidaanko molempia tehdä pelkästään positiivisesti vahvistamalla. Eronahan on juurikin se, että harrastehevosen tapauksessa korostuu hevosen persoonallisuus ja kiltteys sekä miellyttävyys omistajalleen. Harrastehevosen kanssa ei ole niin tarkkaa, tekeekö se juuri sääntökirjan mukaisia suorituksia, pääasia, että hevonen ja omistaja nauttivat molemmat yhdessä tekemisestä. Kilpahevosen tapauksessa kirjoittaja mainitsee olennaiseksi eroksi sen, että kilpahevosen täytyisi jaksaa suorittaa silloinkin, kun ei oikein huvittaisi tai esimerkiksi ympäristö on kotioloja vaativampi (yleisö, äänet, muut häiriöt). Kirjoittajan kokemus pelkästään positiivisesti koulutetuista hevosista on se, että ne tekevät pyydettyjä asioita, mutta vain silloin, kun niitä itseään huvittaa. Lopun pätkä siitä, miten sitten hänen mielestään saadaan happy athleteja on minusta aivan loistava.

Tämän kirjoituksen voi täysin soveltaa koirankoulutukseen. Otetaan nyt vaikkapa toko. Minä olen niin väsynyt siihen, että ihmiset jaksavat nurista tokon nipottamisesta ja rinnastavat vaatimuksia sisältävän koulutuksen jotenkin huonoksi, tylsäksi ja epämotivoivaksi. Ja kääntäen, hihkuvat, ylistävät ja suosittelevat koulutusta, jossa muistetaan kehua omistajia ja koiria, vaikka suoritukset olisivat vain sinne päin. Se on ihan ok, jos haluat vain harrastella tokoa ilman ajatustakaan kokeista. Sellainen koulutus ei kuitenkaan ole muita laadukkaampaa, eikä sitä pitäisi sellaisena mainostaa ja suositella. Fakta on se, että jos haluat tokossa kokeisiin asti harrastaa, on pakko kiinnittää huomiota siihen, että suoritus on oikeanlainen. Tavoitteena pilkuntarkalleen sääntöjenmukainen suoritus, niin kokeessa voidaan päästä ehkä 80 prosenttiin siitä. Hyvässä tapauksessa. Koiralta on tällöin myös pakko vaatia asioita, se on pakko opettaa toimimaan myös olosuhteissa, jotka eivät ole sille niin miellyttävät. Tämä ei tietenkään tarkoita positiivista rankaisua (tilanteeseen tuodaan jotain epämiellyttävää), vaan sitä, että koira saa tehdä virheitä ja yrittää uudelleen, mutta se myös oppii, että väärin tekemällä on jotain merkitystä, että silloin menettää jotain.

Mitähän yritän tässä oikein sanoa? Ehkä perimmiltään sitä, että minkä tahansa koiralajin vakavissaan harrastaminen vaatii sitä, että perehtyy oikeanlaiseen suoritukseen ja pyrkii kohti sitä. Se vaatii myös sitä, että pystyy ottamaan vastaan palautetta omasta toiminnastaan eikä odota pelkästään kehuja ja kannustamista. Eivät nämä tee harrastamisesta yhtään sen nipompaa tai tylsempää, koiran silmissä se on edelleen leikkiä omistajan kanssa.

Loppuun lisään vielä oman oivallukseni kesältä. Tässä kun on muutamassa tokokokeessa tullut seurattua erinäköisiä suorituksia. Uskotteko, että kyllä ne kaikkein parhaimmat ja nipoimmat suoritukset ovat myös niitä, joissa koira näyttää iloisimmalta ja tekee innokkaimmin? Siis ne, joiden kouluttaja on varmasti suhtautunut treenitilanteisiin tosissaan. Tosissaan harrastaminen ei siis tarkoita sitä, että koiralla olisi tylsää. Sillä voi hyvin olla monin verroin hauskempaa kuin vain harrastellessa ;)

Tähän väliin tulee nyt ajankohtaisempi pohdinta, kun en millään malta odottaa vanhojen pois alta kirjoittamista :) Tapahtui nimittäin niin, että olin Tassujen epiksissä töissä kesäkuun puolivälissä. Koska olin työvuoron jälkeen jatkamassa suoraan Parkanoon, olivat omat koirat myös mukana. Siinä sitten pohdin, että miksi ei Ziankin kanssa osallistuisi möllimedi-luokkaan, kun se oli toimijoillekin mahdollistettu. Osallistuimme ja tulimme kolmesta osallistujasta ensimmäiseksi virheettömällä suorituksella. Zia toimi hienosti ja sujuvasti, jos se toimisi aina noin, en varmasti olisi koskaan valittanutkaan sen kanssa treenaamisesta :) Menin sitten tästä sarkastiseen tapaani kirjoittamaan facebookiin väheksyvässä hengessä. Tai miten sen nyt ottaa, jollekin medimöllien voitto kahdesta muusta osallistujasta on "uran huippu", toiselle se on ensimmäinen askel. Sinällään olin Zian suoritukseen vallan tyytyväinen, kuten sanoin, jos se toimisi aina noin, ei olisi minullakaan mitään valittamista. Valitettavasti se ei ole läheskään aina toiminut noin ja minusta tuon suorituksen eteen olemme saaneet tehdä kohtuullisen paljon töitä.

Useampi koiraihminen tarttui statukseeni ja alle muodostui myös jonkin sortin keskusteluakin aiheesta. Sinällään on varsin mielenkiintoista pohtia sitä, miten kukin meistä koiriaan kuvailee ja minkälainen kuva siitä muille välittyy. Minähän olen tunnetusti taipuvainen kertaamaan ennemminkin huonoja puolia ja virheitä kuin hyviä ja onnistumisia. Voisin itse asiassa kuvitella, että minun juttujani on usein rasittava lukea "taas se väheksyy koiraansa/koiriaan". Sitten taas minun näkökulmastani on usein rasittavaa lukea niitä kuvauksia, joissa koiraa/koiria pelkästään kehutaan. Jampan, Vilhon ja Perron Anna taisi kirjoittaa, että käykö sitten niin, että tulee sellainen olo, ettei oman  koiran hyvistä puolista/onnistumisista kohta uskalla kirjoittaa pelosta, että jotenkin valehtelee sen olemuksesta? Että kirjoitetaanhan me niistä huonoista puolistakin. Mutta kun minusta ei kirjoiteta. Ainakin omasta näkökulmastani on todella monta koiran omistajaa/koirablogia, jotka pelkästään hehkuttavat koiria kertomatta koskaan mitään niiden huonoista puolista.

Sellainen kultainen keskitie olisi varmasti todenmukaisin. Kerrottaisiin sekä hyvistä että huonoista puolista. Minulla olisi varmasti preppaamista siinä, että muistaisin mainita myös hyviä asioita ja onnistumisia. Ihan itsenikin kannalta. Toisaalta moni voisi myös miettiä onko aina tarpeellista nostaa se oma koira jalustalle? Eihän se sinällään minulle tietenkään kuulu miten muut kuvailevat koiriaan ja minulla on vapaus olla juuri niin pessimistinen kuin haluan :)

Mitä Ziaan tulee, muistutetaan nyt vielä. Asiaan vaikuttaa kovasti se, että itselläni on tavoitteita koiraharrastusten suhteen. Tai on ainakin ollut, tällä hetkellä kyllä tuntuu, että ne tavoitteet ovat valuneet jonnekin. Eikä koirista johtuvista syistä vaan muun elämän kiireellisyyden takia. Joka tapauksessa, koska tavoitteita on, koiriinkin kohdistuu enemmän odotuksia kuin jos vain puuhailisin niiden kanssa vailla ajatusta kokeista. Ziahan on varsin hellyyttävä, persoonallinen, humoristinen ja rakasrakas pikkukoira noin muuten :) Olen tässä oppinut, että se vain kaipaa valtavasti kannustusta ja hyväksyntää harrastuspuolella, jotta sen kanssa voi ylipäätään toimia. Vaatimukset minimiin ja treenit lyhyiksi :)